En uskalla ajatella ultrassa nähtyjä sormia ja varpaita,pelkään vaan,että kohta ne viedään minulta pois.Kaiken sanottiin olevan kunnossa,entä jos ei olekaan?Raskauden puoliväli on jo ohitettu,vielä toinen puoli jäljellä.Jaksaako hän pysyä yksiössään loppuun saakka?Jos ei,niin mitä olen tehnyt väärin?

Raskaus on ollut parasta aikaa ikinä,kun sen on saanut jakaa yhdessä miehen kanssa,ei ole tarvinnut olla yksin hetkeäkään.Mutta samalla pelko tulevasta kalvaa rikki sisältä.En jaksa odottaa,vaikka pakkohan se on.

Kiitos kaikesta
tuesta tielläni lapsuuden,
kiitos hoidosta
parhaimmasta,
yhdessä teitte sen!

(pyynnöstä tehty)

Olen tyhjässä huoneessa.

Kukaan ei näe minun menevän sinne,mutta kaikki tietävät minun olevan siellä.

Roskat on lakaistu maton alle,niistä ei enää puhuta.Sinulle niitä ei enää ole,mutta minä kompastun niihin päivittäin.Tietäisitkin miltä se tuntuu.

 

 

Soitetaan kun ollaan perillä.

Suututaan kun ollaan myöhässä.

Sanotaan kun oikein rakastetaan.

Tullaan toimeen vielä seuraavanakin päivänä.

 

Sitä se avioliitto on.

Sellaisena olin kaiken nähnyt,

sellaiseksi kaiken tiennyt.

Kaikki muuttui salamaniskusta,tähdenlennosta,

tuhkaksi,häviäväksi.

Jäi jälkeen pettymys,

usko tulevaan katosi.

Kuitenkin kaikki taas muuttui uudestaan,

paluu entiseen,

vielä parempaan.